|
Kello oli vasta 12.00 ja opastettu ohjelmamme alkaisi 12.30. Eli meillä olisi aivan reilusti aikaa. Opettajamme kehottikin laittamaan takkimme ja reppumme naulakkoihin ja jäädä odottamaan.
Emme kerinneet kumminkaan odottaa kovinkaan kauaa, kun ovista alkoi valua saman ikäisiä oppilaita sekä heidän opettajiaan. Mankkaan ja Espoonlahden sinuhelaiset olivat saapuneet!
Jännitys tiivistyi, kun lähdimme ohjaajamme perässä hissiin. Nousimme hissillä kolmanteen kerrokseen ja astuimme ovista ulos. Ensi näkymme oli kerrassaan upea! Edessämme oli, mitä hienoimpia esityspukuja. Oli niin 1700-luvun herttuareiden, kuninkaiden, prinsessojen kuin tavallisten kansalaisten pukuja. Oli pukuja, aivan jokaiselle. Harmiksemme ohjaamme kumminkin sanoi, ettemme katsoisi pukuja, vaan jatkaisimme matkaamme näytelmähuoneeseen. Jouduimme siis jättämään loisteliaat puvut ja seuraamaan ohjaajaamme eteenpäin.
Näytelmähuoneeseen saavuttuamme, istuimme alas ja kuuntelimme ohjaajamme lyhyen selostuksen. Selostus kertoi meille huoneessa olevista neljän eri aikakauden esityslavoista ja niiden teemoista. Näiden esiteltyjen lavojen pohjalta meidän pitikin tehdä lopuksi neljä eri näytelmää. Ja jokaisen näytelmän piti tietenkin liittyä omaan esityslavaansa ja sen aikakauteen!
Valot himmenivät ja katsojia kehotettiin istumaan alas. Ensimmäinen näytelmä oli alkamassa!
Suomalaiselle järvimaisemalle asteli viisi poikaa, jotka olivat pukeutuneet 1800-luvun talonpojiksi. Heillä oli ”metsämiehen” peruukit päässään ja vaatteinaan pellavapaidat, sekä -housut. Olisi voinut ihan luulla, että olisi joutunut ajassa taaksepäin, kun vaikutelma oli niin todellinen. Poikien esitys sujui alusta loppuun todella hyvin ja he saivat kunnon aplodit! Kaikki olivat pitäneet heidän ”traagisesta” ja hupaisesta näytelmästään.
Seuraavaksi oli vuorossa Shakespearen aikainen näytelmä. Keskiaikaiselle kuninkaan hovilavalle asteli itsevarma kuningas, ystävällinen kuningatar, kiero neuvonantaja ja apupoika Jack. Oli selvästikin siirrytty Suomen 1800- luvun järvimaisemista keskiajan Englantiin. Myös toinen näytelmä sujui erinomaisesti. Katsomo oli toiseen otteeseen aivan ihastuksissaan ja ilmaisi sen upeilla aplodeilla ja kehuilla.
Englantilaisesta kuninkaan hovista siirryimmekin seuraavaksi antiikinaikaiseen Kreikkaan. Nyt olikin vuorossa näytelmä itse Jumala Zeuksen aikaisesta elämästä. Lavalle astelikin itse Jumala Zeus, kreikkalainen kauppias hänen kauppa-apulaisensa sekä kaksi haltiatarta. Ehkä hauskinta näytelmässä olikin juuri se, että kaikki muut näytelmän henkilöt liittyivät todellisesti antiikinajan Kreikkaan, paitsi kaksi haltiatarta. Haltiattaret toivatkin ”ei kuulumisensa” ansiosta näytelmään todella mukavaa ja hauskaa kevennystä! Heidän hokkuspokkustemppunsa saivat koko yleisön huvittumaan ja nauramaan.
Kreikkalaisen hupinäytelmän jälkeen siirryimmekin jo viimeiseen, (mutta ei tietenkään huonoimpaan) näytelmään. Näytelmään joka kertoi kahden balettitytön oikeudenkäynnistä. Viimeisenkin ryhmän näytelmä sujui hyvin, joten meidän oli mukavaa lopettaa päivä, onnistuneisiin esityksiimme.
Näytelmien esitettyä mietimme, miten päivä oli mennyt ja mitä oli erityisesti jäänyt mieleen. Hieman mietittyämme huomasimme iloksemme, että olimme olleet todella kannustavia toisiamme kohtaan. Olimme antaneet jokaiselle näytelmälle aplodit sekä kiitokset. Emme olleet epäystävällisesti buuanneet, haukkuneet taikka nauraneet esityksille. Vaan olimme arvostaneet jokaista näytelmää, ja jokaisen näytelmän näyttelijää. Tämä kannustavuus oli kaikkien, erityisesti opettajien mielestä todella hienoa huomata!
Sitä aivan toivoo, että tavallisessa koulussakin kannustavuus olisi näin avointa. Olisihan ihanaa, jos oikean vastauksen taikka hyvän suorituksen jälkeen joku taputtaisi selkään ja sanoisi: ”Hyvä, tästä on hyvä jatkaa.”. Päivästä tulisi varmasti sen jälkeen paljon parempi.
Valitettavasti nykyisessä koulumaailmassa näin ei vain ole. Oppilaat eivät osaa kannustaa taikka arvostaa toisiaan. Tämän takia onkin juuri todella ihana huomata, että ainakin sinuhelaisten yhteisissä tapaamisissa asia on toisin. Oppilaat osaavat oma-aloitteisesti kannustaa sekä tukea toisiaan! He eivät tarvitse siihen erityistä kehotusta taikka mainintaa.
Ainakaan meidän Kaapelitehtaan Teatterimuseossa vierailleiden Olarin, Mankkaan ja Espoonlahden sinuhelaisten olkapäille ei tarvitse tulla teatterissa koputtamaan ja sanomaan, että nyt olisi kohteliasta taputtaa. Se on meille itsestäänselvyys.
|
