Ja hyvät naiset ja herrat, tässä ei ole kyse liioittelusta. Luulenpa osuvani oikeaan näin rohkeasti väittäessäni, että jokaisen tytön
elämässä tulee eteen vaihe, jolloin ollaan älyttömän kiinnostuneita
eläimistä. No, kiistatta yleisin ilmiö tästä epidemiasta on tietysti
hevoshulluus. Sitä haluaa vain harjata, pussata ja halitella niitä suloisen karvaisia otuksia, ja yksinkertaisesti hukuttaa hevosen hellyyteen, joka suorastaan pursuaa yli äyräiden. Minulle itselleni kävi tuossa elämänvaiheessa (joka muuten jatkuu yhä) niin onnellisesti, että sain käsiini kirjan, joka ohjasi myöhempiä lukuvalintojani ja jota luen aina uudestaan, siihen kyllästymättä. Kirjan nimi oli Amorina, kesähevonen.
Luin tämän kirjan vastikään kuudennen tai seitsemännen kerran, ja siksi minä mielestäni tiedän, mistä puhun. Annina Holmbergin teksti on kypsää, hiottua ja nautittavan eeppistä (juoni siis etenee koko ajan sopivaan tahtiin), ja siitä välittyy kuva, että tarinaa on moneen kertaan makusteltu kynänpäätä pureskellen ennen kuin se on tuotettu paperille.
Verbaaliakrobatia sekä menneisyyden ja nykyhetken sekoittaminen vain maustavat tekstiä lisää, mutta mielestäni kaikista nautittavinta luettavaa ovat dialogit. Realistiset, selkokieliset sananvaihdot kirjan hahmojen välillä ovat mitä herkullisimpia ponnahduslautoja sisälle tarinaan, ja niiden avulla saa henkilöistä ja heidän luonteenpiirteistään erinomaisesti kiinni.
Henkilöhahmojen kanssa kirjailija on menetellyt mielestäni mestarillisesti, esimerkiksi päähenkilö Liia Meriläinen on tulisempi mimmi kuin miltä alussa saattaa helposti vaikuttaa. Liia on hyväntahtoinen, ehkä hiukan ujo ja viimeiseen asti rehellinen. Hänestä löytyy myös yllättävää sitkeyttä ja monia klassisia tunteita, joihin jokainen elämänsä kanssa painiskeleva 14-16-vuotias tyttö voi helposti samaistua. Henkilökohtaisesti minä salassa kadehdin Liiaa hänen vilpittömyytensä ja suomalaisen sisunsa takia.
Sokerina pohjalla haluan mainita, että asia johon kirjoja lukiessani tartun hyvin herkästi, ja joka mielestäni on merkittävä osa tarinoiden
todentuntuisuutta ovat henkilöiden nimet, ja tässäkin kohdassa Annina Holmberg on tehnyt hyvää jälkeä. Mielestäni nimet Liia Meriläinen, Paula Pihlavisto ja Harry Holmström ovat kuvaavia, mietittyjä ja huomattavasti parempia kuin esimerkiksi Kastehelmi-Ihanainen Tyrskyntyvi-Wållenquist tai Kikka Kuusitoista. (Olen syvästi pahoillani, jos nimet ovat jonkun omia, esimerkit ovat suoraan omasta päästäni, eikä minulla ole pienintäkään aikomusta loukata ketään.)
Jokaisen, joka haluaa hetkeksi nauttia kesästä, hevosista ja hyvästä
suomen kielestä, pitäisi etsiä käsiinsä Annina Holmbergin Amorina,
kesähevonen. Suosittelen kirjaa lämpimästi 14-16-vuotiaille vähänkin
heppoihin hassahtaneille tytöille, mutta voivat muutkin sitä lukea kaikin mokomin.
Ja arvosanaksi annan ansaitun 10 +.
|
