Viime keväänä lukemani Hennariikka Romun kirja Elämänviiva teki minuun suuren vaikutuksen. Kirja kertoo kahdesta pojasta, Jannesta ja Ilkasta, jotka ovat parhaita ystäviä. Pojat ovat toistensa vastakohtia. Janne on kaksikosta seurallisempi, käy kaupungilla viikonloppuisin ja yrittää kyllä saada Ilkkaakin mukaansa onnistuen siinä vain silloin tällöin. Ilkka viihtyy paremmin kotonaan, neljän seinän sisällä. Hän ei halua, että kukaan muu kuin Janne pääsee selville hänen ajatuksistaan. Vaikka Jannellekaan hän ei voi joka asiassa uskoutua, koska pelkää silloin menettävänsä tärkeimmän ihmisen maailmassaan. Janne saa kuitenkin selville Ilkan tunteet häntä, samaa sukupuolta olevaa kohtaan.

Kirja kertoo rakkaudesta, jota ei voi itse hallita. Nykyäänhän käsitellään mm. telkkarissa paljon homoseksuaalisuutta ja myönnettävä on, että olen itsekin syyllistynyt, kuten varmaan monet muutkin, ajattelemaan, kuinka ällöä se on: kaksi miestä yhdessä on aivan luonnotonta! Luettuani Elämänviivan tajusin todellakin, että tunteilleen ei yksinkertaisesti voi mitään. Kun rakastuu toiseen, ei ajattele mitään "pikkuseikkoja". Kyllä vieläkin suhtaudun esim. homoihin hieman varauksellisesti mutta ainakin yritän ajatella kirjan sanomaa.

Kirjan niin sanottu oikea sanomahan on tosiystävyyden lujuus, sillä Janne ei jättänyt Ilkkaa yksin totuuden paljastuttua. Ystävyys voitti ensijärkytyksen. Mielestäni nuo edellä kirjoittamani asiat voisivat kuitenkin myös käydä kirjan sanomasta, sillä ainakin minut se sai ajattelemaan asioita ennakkoluulottomammin.

Ilkan päiväkirjasta: "Tätä olen pelännyt koko ajan, juuri tätä tunnetta, joka ei ole enää pelkkää ystävyyttä. En tiedä mitä tämä on, mutta näin syvälle muhun ei ole päässyt mikään tunne."

Janne: "Ja minä tiesin, etten ollut vain kaveri. Olin ystävä. Ja jos oli olemassa ikuisuus, oli olemassa ikuinen ystävyys. Ilkan ja minun välillä oli vähintään sitä."