Vuosien mittaan Wiktorille on kertynyt yhtä ja toista kerrottavaa Skrakena olemisen riesasta. Kertominen on hänelle intohimo. Leo –sedän juttujen sekä omien tietojensa ja tuntemuksiensa pohjalta Wiktor kirjoittaa muistiin sukunsa tarinaa kokonaisen vuosisadan ajalta. Vaikeasta, tarunomaisesta, huvittavasta, pelottavasta historiasta ja sen varrelle osuneista kummallisista ja ironisista yhteensattumista; surkuhupaisasta elämästä.

Wiktor kuvailee selkeitä ja uneen sekoittuvia muistikuviaan lapsuudesta, ensimmäisistä superpalloista levottomaan nuoruuteen saakka. Mutta erityisesti Wiktor tutkii, millainen isä Werner, joka muun muassa murskasi piispan jalan moukarilla täysin tahattomasti vieläpä ennätyspitkällä heitolla, joka rikkoi ongelmallisen 60 metrin rajan reippaasti ja olisi antanut olympiapronssia, todella oli. Pienen pojan silmin katsottu kuva isästä syvenee, kun saa selville tämän menneisyyttä, jonka lähes kaikki tuntevat.

Wiktor kertoo hopeakalastuksen, Elviksen ja moukarin muodostaman pyhän kolmiyhteyden tärkeydestä Wernerille ja isänsä "asiointimatkoista" pääkaupunkiin sekä siitä absurdista tapauksesta, kun hän osti 40 tyhjää arpaa. Hän kertoo myös, kuinka Werner opetti hänet kalastamaan ja rakastamaan kevättä ja syksyä. Sillä vaikka Wiktor joskus juoksi ja liiti pakoon Werneriä, Rajavaaraa ja koko maailmaa, joissakin asioissa hän muistutti ja muistuttaa isäänsä.

Lopulta moni asia isä-poika –suhteessa painaa Wiktorin mieltä, mutta selventävästä keskustelusta ei koskaan tule mitään. Muutamien Wernerin vanhojen, tulelta säästyneiden, muistiinpanojen perusteella Wiktor pääsee vähän lisää selville isänsä todellisesta maailmankuvasta ja tunnetiloista, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Yrittäessään selvitellä asioita Wiktor ajautuu myös suurempien kysymysten pariin: "Mitä aika oikeastaan on?" hän kysyy eikä oikein keneltäkään, ei edes itseltään.

Kirjan päähenkilö on kaikesta monimuotoisuudesta huolimatta Werner, sillä kirjoittaahan menestyvä kirjailija- ja toimittajapoika sukutarinansa oman isänsä nimeen.

Romaani kuvaa myös Rajavaaran uneliaisen kylän kasvua lähiöksi. Se kertoo kasvavasta tarpeesta käyttää kaikki maa hyväksi, kuivata mystinen Muisti –lampi ja rakentaa toffeenvärisiä ja pastellisävyisiä taloja. Eikä muutos näy ainoastaan Rajavaarassa, vaan koko pääkaupunkiseudulla.

Westö kuvaa upeasti ja inhimillisesti ihmisten elämää kuljettaen samalla tarinassa sujuvasti todellisia historian tapahtumia ja keksintöjä. Finlandia –ehdokkaanakin ollut romaani punoo pienet, mutta kirjavat tarinat yli vuosisadan ajalta uskomattoman upeaksi ja lopulta hyvinkin selkeäksi kokonaisuudeksi. Kertautuminen antaa asioille mystisiä piirteitä. Dialogit, ja varsinkin monologit tai pohdiskelut, ovat joskus hieman syvällisiä, vaikkakin kertoja väittää pohdiskelun tuottavan itselleen kipua. Erityisesti kalastuksesta kerrottaessa luontokuvaukset ovat hienoja. Kirja on sukellus syvälle historiaan, mutta sellaisella tavalla, ettei lukijan tarvitse kymmenen sivun välein käydä korjailemassa sivistystään historiankirjoista. Pienimmille lukijoille kirja ei sovellu.

Kjell Westön aiempia teoksia ovat suosittu romaani Leijat Helsingin yllä (1996) sekä novellikokoelmat Merkitty ja muita novelleja (suomennettu 1990) ja Tapaus Bruus ja muita kertomuksia (suomennettu 1993).