Takaisin

Tiian, Elsan, Hannan, Jennin ja Miissan, verkkorunoja:

Runo 1.

Syysaamun vihreys.
Talvipäivän rauhallista huminaa.
Kevään ensimmäisten versojen noususta tuleva ääni.
Rantahiekkaa varpaissa, jäätelö jo puoliksi sulaneena mahalleni.
Pisara onneni valtamerta.

Olla, vain olla tekemättä mitään.
Siihen on niin helppo sortua,
suistua apaattiseen tyhjyyteen vievälle polulle.

Ostin uudet saappaat.
Vettä ei tule,sadetanssi tekisi terää.


Runo 2.

Kuuman auringon kilo tukahduttaa toiveet huomisesta.
Taivas tippuu ylleni.
Pakahdun.

Pilvet leijailevat päälläni, kun
makaan sateen kastelemalla nurmikolla.
Kuulen kuinka sammakko
jossain lähelläni kurnuttaa uutta sadetta
mutta auringonpilke saa minut hymyilemään.

Mieleni harhailee.
Havahdun. Miksi hymyilen?
Aurinko ei enää ole se, joka se oli.
Elämäntähdestä on tullut peto.
Enää ei ole nurmikkoa, ei sammakkoja.
Ei muuta kuin polttava hiekka ja tappava aurinko.
Ja minä.